In my mind. With my imaginary friends. When no one else is there so see or bother me.

I tell them the things I never dare say to my friends or lovers or.. most anyone. With them I feel the feelings I deny in real life. Such as anger, resentment, frustration- with other people. I am quite capable on anger, resentment and/or frustration with myself, or the world or the system of People In General but not while communicating with others face-to-face- I cannot even think: my god, this guy is such a total ass..

That is, I didn't. Not for ten years or so, and then what happened, I don't know..

In my mind, there are no barriers between people. None of that pretence shit under which you can see plain as daylight the fear, nervousness, distraction. In my mind people show their souls in their eyes. And it is beautiful.

My relationship with a sleepwalker is coming to an end. He has never seen me for what I am, I think. He sees something small and insecure and incapable. I have looked at him, right in the eye, straight and plain and he doesn't see. And then he tells me he loves me. Of course. That has never been an issue in the first place, this thing he calls love.

This sucks. I get nothing out of writing this.

 

Kokeillaan siis suomeksi.

Luulin miestäni harkitsevaksi, rauhalliseksi, organisaatiokykyiseksi, avomieliseksi, tunteikkaaksi, oikeudenmukaiseksi.. sain oikukkaan draamaprinsessan joka koomaa läpi elämäänsä, paksuniskaisen, puusilmäisen rasistin jolle pelkkä sukupuoleni on oletusarvoisesti heikkous, jolla ei ole kykyä huolehtia raha-asioista, siisteydestä eikä ajankäytöstä.

Ja minä kun olen olevinani niin vitun fiksu. Tehokasta itsepetosta, eikö? Minulla on käsieni ulottuvilla kaikki tieto maailmasta ja maailmankaikkeudesta (ja kaikesta) mitä ikinä voisin haluta mutta sosiaalisesti, ihmisten kanssa, ihmissuhteissa, onnistun kerta toisensa jälkeen olemaan niin käsittämätön idiootti että olen jälleen kerran yllättänyt itsenikin. Jälleen kerran, kolmikymppisenä.

Ja miksi minä ylipäänsä päädyn olemaan ihmissuhteissa kun yksin, omien mielikuvitusystävieni (panojeni, myös) kanssa olen enemmän minä.. Olen itse se joka ei ole nähnyt, se joka on heittäytynyt sokeaksi, nähnyt mitä haluaa nähdä, kuorruttanut toisen omilla käsityksillään, ja sitten yllätyn niiden osoittautuessa vääriksi.

Sisäisissä maailmoissani minulla on aina tehtävä ja tarkoitus, jonkinlainen ryhmä, oma lauma, paikka maailmassa ja.. sanoinko jo tarkoitus? Täällä en tunne yhteyttä keneenkään. Täällä kaikki vaikuttavat heikoilta, keskeneräisiltä. Ja ettenkö itse olisi sitä? Tietysti olen, mutta minä ymmärrän sen, ja silti tuntuu etteivät muut ymmärrä puolestaan. Olenko koskaan tavannut ihmistä joka katsoo rehellisesti, pelkäämättä, näkee toisen ja itsensä ja kaiken ympärillään, myös sen joka on suurempaa kuin liha, maa ja maksetut laskut?